Sisustusprojektin viemää

Sisustuskärpänen ei vain purrut. Se taisi nielaista koko ladyn. Kokonaisena. Niin, ettei ajatuksiini ole viime viikkoina mahtunut juuri muuta. Kun vielä kuukausi sitten kysyin, että remppa vai muutto, enää ei tarvitse kysyä. Vastaus tuli monelta eri elämän taholta ja viesti oli hyvin selvä: kodille uusi ilme. Sitä taisin pyytää jo kesällä. Ainakin vähän ääneen haaveilla. Että jaksaisin siivota asunnon kuin muuttaisin: käydä kaikki nurkat läpi ja hankkiutua eroon turhasta. Siinä samalla ehkä hieman ilmettäkin kohentaa. Käytännön toteutusideat olivat vain kadoksissa – ja budjetti myös.

Eräs lauantai-aamu se sitten alkoi: heräsin ajatukseen, että iso, olohuonetta hallinnut kiiltävä, musta kaappi saa lähteä. Se päätös oli merkittävä siksi, että kyseiseen kaappiin kätkeytyi niin paljon läpikäymättömiä papereita ja asioita. Niille tarvittaisiin ehdottomasti uusi kaappi ja heti. Niin ja aikaa ja voimia sisällön siivoukseen. Alkoi jo muuta elämää haittavaa Tori.fi:ssä lorvailu. Muutaman päivän ja ohi lipuneen löydön jälkeen aloin kutsua itseäni Torihaukaksi. Hakuvahdista huolimatta oli pakko tarkistaa ainakin tunnin välein, olisiko uusia lipastoja, vitriinejä tai senkkejä tullut myyntiin. Ensin ajattelin, että kaiken pitää olla hetivalmista. Kunnes hurahdin kalkkimaalaukseen (josta taidan kirjoittaa ihan oman juttunsa). Sen jälkeen melkein mikä vain tarkoituksensa ajava ja oikean muotoinen huonekalu kelpasi. Kunnosta ja alkuperäisestä väristä viis.

Etsintöjä tehdessäni minulla oli mielessäni kaksi reunaehtoa. Ensinnäkin tekemäni hankinnat pitäisi voida rahoittaa vanhat huonekalut myymällä ja kirppismyynnillä. Budjetti asettuikin aluksi vain parin sadan pintaan ja tuntui, että sillä koko projekti myös toteutettaisiin. Kun nälkä kasvoi syödessä, alkoi vaihto- ja ostoslistalle kuitenkin kertyä jos jonkinmoista hankittavaa. Lopulta päätin luottaa elämän kantamiseen ja sijoittaa hyvään oloon kotona vähän enemmän.

Toinen reunaehto oli pitkäaikainen haaveeni päästä vähitellen Ikea-huonekaluista kokonaan eroon ja sisustaa koti käytettyinä ostetuilla huonekaluilla. Olkoon se minun tapani olla piirun verran ekologisempi. Tavara kerrallaan tämä haave alkaa toteutua. Sen verran olen antanut myöten, että käytettynä voin ostaa Ikeaakin, jos se on juuri sopivaa. Jotkin omistamani Ikeat kun ovat niin toimivia, etten niistä helposti päästä irti.

Kun päätin luopua isosta mustasta kaapista ja aloittaa projektin, ei minulla ollut oikein mielikuvaa, mitä haluaisin tilalle. Jotain valoisampaa ja vaaleampaa. Valkoista siis. Löytöjä tehdessä mielikuva on muuntunut ja tarkentunut. Jossain vaiheessa olin valmis paljon suurempaankin, kuten lattian maalaukseen tai jopa sen vaihtamiseen. Juuri nyt olen kuitenkin nykyiseen lattiaani yllättävänkin tyytyväinen: valkoiset huonekalut raikastavat ja uudistavat ympäristöä riittävästi. Ihan niin isoon projektiin kuin asunnon tyhjennykseen minusta ei juuri nyt ehkä olisi. Tässäkin on välillä ollut jaksamista.

Kyse ei ole ollut vain itsensä toteuttamisen ilosta vaan tämä on ollut myös hyvä oppitunti omaan intuitioonsa luottamisesta. Luottamuksesta siihen, että ratkaisut tulevat, kun tulevat ja että kehoni kertoo kyllä, kun jokin valinta on oikea. Jokainen huonekalu on tullut vastaan silloin, kun sen on pitänyt: kun sekä auto että kantaja ovat olleet saatavilla. Toisaalta myös vanhat huonekalut ovat kadonneet kodista ennen kuin tila on loppunut kesken. Välillä on tuntunut, että ostaja on löytynyt vasta, kun olen konkreettisesti aloittanut kaapin tai hyllyn tyhjentämisen: olen silloin viestinyt, että kaappi on oikeastikin vapaa.

Päätin, että en luo hankkimiini huonekaluihin heti mitään tunnesidettä. Vaikka myyjän niistä kertoma tarina olisi miten kiehtova. Sen myötä olen raaskinut myös maalata ja jopa muokata niitä surutta. En ole vain kertonut sitä myyjälle. Yllättävän usein nimittäin kuulin toiveen,  että tavara löytäisi sellaisenaan hyvän kodin. 🙂 40-luvulta peräisin olevan teakpuisen sivupöydän jalkoja sopivan korkuisiksi sahatessani mietin, että joku toinen olisi ehkä haukkonut vieressä henkeään. 50-luvulle tyypillinen laatikollinen yöpöytä – josta tuli tv-taso – oli selvästi myyjälle ollut se ainoa oikea tyyli joskus. Silti se sai valkoisen peitteen ja takorautaisen vetimen käsittelyssäni. Perinnöksi saamaani jakkaraa maalatessani mietin, että meidän suvussa ei oikein ole tapana koskea huonekaluihin ja muokata niitä elämäntilanteeseen sopiviksi.

On tuntunut palkitsevalta, että on osannut mielessään ennalta kuvitella, miltä jokin huonekalu näyttää, kun sen maalaa ja ehkä muutenkin tuunaa. Että näkee tavaran mahdollisuudet. Näkee sen reunat, rajat ja muodon. Se on ollut Torihaukalle erityisen hyödyllinen taito.

En tiedä, olisinko ryhtynyt tähän juuri nyt, jollei siellä ja täällä ystävilläni olisi ollut menossa myös sisustus- ja remonttiprojekteja. Että kun kysyi, mitä kuuluu, sai vastauksena: ”Valitsen laattoja kylppäriin.” Olemme toinen toistemme peilejä ja inspiraation lähteitä. On myös ihanaa, kun voi vaihtaa ajatuksia ja ihasteluja erilaisista löydöistä, vaikka projektit ovatkin sisällöltään ja laajuudeltaan täysin erilaiset.

Ystävän kautta myös syntyi se mullistavin idea: ajatus tapetista. Eikä mistä vain tapetista vaan jopa maalaukselta näyttävästä muraalista, siis kuvatapetista. Nähtävästi sellaisia oli ollut paljonkin Habitaressa tänä vuonna. Sopivaa etsiessäni uppouduin täysin tapettien maailmaan. Aiemmin vannoutunut seinien maalaaja (koska se on niin helppoa) onkin yhtäkkiä levittämässä kaikille pinnoilleen tapettia. Muraalin tilasin lopulta Hollannista ja se ylitti valloittavuudellaan kaikki odotukseni. Se luo oman persoonallisen tunnelman koko tilaan. Asunnon pienen koon vuoksi ompelupisteeni täytyy olla ko. seinällä, mutta kaikkine nappipurnukoineenkin se vain katoaa isojen kukkien katveeseen.

Kun loppusiivosin olohuonetta, mietin, miksi tällä kertaa tuntui kovin erilaiselta toteuttaa sisustusprojektia. Paitsi, että siitä tuli vähän laajempi ja pitkäkestoisempi kuin ensin oletin, se myös palautti mieleeni intohimoni käsillä tekemiseen ja näpertämiseen, estetiikkaan ympärilläni. Se myös loi tunteen, että olen elossa: minussa vielä syntyy ideoita ja otan niistä kopin, toteutan.

Vielä olennaisempaa oli, että minusta tuntui, että ensimmäistä kertaa todella sisustan itselleni kotia ja pesää. Ajatus tuntuu hassulta: olen asunut yksin jo kauan ja tässä samassa kodissakin jo yhdeksän vuotta. Tämä koti on myös aina tuntunut kodilta. Mutta tällä kertaa en sisustanut ajatuksella, miltä kotini näyttää muiden silmissä. En potentiaalista asuinkumppania miettien, en hyväksyntää vierailijoilta hakien. En ajatellen, etten voisi jotain muuttaa, koska tekosyy x tai y. Tai ajatellen, mitä kotini kertoo tämän jälkeen minusta ihmisenä. Tai jopa: miltä asuntoni näyttäisi sisustuslehden sivuilla (kaikkea sitä tuleekin mietittyä… :D).

Sisustin täysin itselleni. Jotta minulla olisi hyvä olla kotona.

Nyt en malta nousta sohvalta. Enkä ole varma, onko se vain hyvä asia. Olohuone on tällä erää valmis. Makuuhuone vielä saa kohennusta osakseen. Suurin into tehdä hakuja Torissa on jo laantunut. Kohta pitää uudestaan muistutella itselle, mistä niitä tapetteja löytyikään. Olen valmis siirtymään eteenpäin. Koti on valmis sitä varten. Ottamaan minut aina syleilyynsä. Tarjoamaan turvaa, rauhaa, inspiraatiota ja palautumista – mitä ikinä tarvitsen.

Mitäköhän seuraavaksi?

 

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *