Voisinko elää ilman tavoitteita?

Hei, olen Maarit. Olen suorittaja. Olen tavoitteiden asettamisen ja niiden saavuttamisen ammattilainen. Menen läpi vaikka harmaan kiven saadakseni tavoitteeni täyteen. Niin olen tehnyt koko elämäni. Koska tavoitteen saavuttamisesta saa palkinnon: uuden rastin to do-listaan ja mahdollisuuden hypätä seuraavaan. Mahdollisuuden aloittaa – ja suorittaa taas.

Ja mm. siksi olen uupunut.

Ystäväni intoilee uudesta englanninkielisestä kalenteristaan. Siinä asetetaan jokaiselle viikolle tavoite. Mahtavaa! Päämääriä joka perjantaille. Saa aloittaa 52 kertaa vuodessa. Juhlan aihetta on ainakin yhtä monta. Siis jos pääsee tavoitteeseensa. Ratkaisukeskeisesti kalenteri kehoittaa asettamaan matalan kynnyksen askelmia. Tavoitteita, jotka ovat helposti saavutettavissa. Silloin onnistumisen mahdollisuus on parempi. Ja onnistuminen ruokkii onnistumista. Etenemistä. Kasvua. Muutosta.

Ensin innostun itsekin. Sitten varovasti kysyn: ”Saavatko meidän kaltaiset suorittajat asettaa viikkotason tavoitteita?” Ihan varmasti saamme tavoitteet toteutettua. Varsinkin ne matalalle asetetut. Mutta muuttuuko elämämme siitä? Tulemmeko onnellisemmiksi? Onko se elämämme tehtävä: suorittaa tavoitteita?

Kaiken kyseenalaistamisen keskellä tämä ratkaisukeskeiseen ajatteluun* vihkiytynyt ja sitä jo vuosikymmenen aktiivisesti treenannut yhtäkkiä miettii: millaista elämä olisi ilman tavoitetta? Haahuilisinko päämäärättömänä sinne tänne saamatta mitään järkevää aikaa? Loppuisiko luovuuteni? Joutuisinko kadotukseen? Olisiko se lopunkin rationalisuuden loppu? Jäisikö kaikki pöydälle tai sikinsokin lattialle? Olisiko elämässäni enää mitään rakennetta?

Ja ennen kaikkea: olemmeko me ihmiset todella niin peruslaiskoja, että tarvitsemme jatkuvasti pieniä ja suuria tavoitteita, jotta pidämme itsemme käynnissä? Olenko minäkin?

Ajatus tavoitteista irtipäästämisestä saa kehossa aikaan syvän helpotuksen huokauksen. On olo, kuin päästäisi kaikki langat käsistään samalla kertaa. Taakka putoaa harteilta. Otsalohkon jatkuva kivistys loppuu.

Sitten mieli kysyy: minne nyt menen?
Tavoitteiden rakastajalle tämä on mullistavaa, ihmeellistä – ja vapauttavaa.


On uudelleensanoittamisen aika. Tunnusten itselleni vaikeita, ahdistusta herättäviä termejä ja keksin niille uusia korvikkeita. Rutiini on jo korvaantunut sanalla rytmi. Nyt sovittelen tavoitteen tilalle sanaa suunta ja päämäärä. Riittäisikö itselleni, että tietäisin, minne olen menossa ilman, että asetan sen myötä kovia, velvoittavia tavoitteita? Mahdollistaisiko suunta paremmin hetkessä elämisen? Kunkin haasteen erillisen arvioimisen, että mihin se minua vie? Vapauttaisiko se minussa voimavaroja? Opettaisi luottamaan intuitioon?

Miksi sanassa tavoite on minulle niin vahva velvoittava kaiku?

Suorittajalla on nimittäin yksi suuri ongelma tavoitteiden kanssa: mahdollisuutta, että ne jätettäisiin kesken tai niistä luovuttaisiin kesken matkan ei oikein ole. Tai on, mutta se on vaikeaa. Niin vaikeaa. Niitä voidaan uudelleen tarkastella ja määritellä. Varmistella, että ovat vielä ajankohtaisia. Mutta varsinkin muistiin kirjattua ei juurikaan kyseenalaisteta. Ja juuri siksi niiden alle joskus uupuu.

Haluaisin ajatella, että on tehtäviä, jotka pitää toteuttaa ja tehdä. Niille on usein annettu deadlineja, jotka rytmittävät työtä ja mahdollistavat asioiden etenemisen. Sitten on pidemmän aikavälin suuntia ja missioita. Mielikuvia ja unelmia siitä, minne on menossa. Itseä kuuntelemalla ja erilaisia merkkejä elämästä etsimällä tietää, millä vauhdilla täytyy kulkea ja mihin seuraavaksi ryhtyä. Vähitellen ehkä oppisi luottamaan, että elämä kantaa ja tuo vastaan ne asiat, jotka kuuluvat siihen tulla. Juuri silloin, kun niiden kuuluu tulla.

Mutta tavoitteet… Osaisinko elää ilman?
Haluanko?

______________________________

Päivän asu omasta ateljesta.

* Ratkaisukeskeisessä ajattelussa lähdetään siitä, että kaikki ongelmat voidaan kääntää tavoitteiksi ja erityisesti muutostavoitteiksi. Kun tavoite on määritelty, mietitään, mitä askelmia pitkin tavoitteeseen päästään. Askelmat ovat eräänlaisia välitavoitteita. Seuraava askelma asetetaan niin matalalle, että sen suorittaminen ei vaadi liian suuria ponnisteluja. Askelmia määrittelemällä ja seuraamalla tavoite on mahdollista saavuttaa. Allekirjoitan tämän edelleen. Tässä vaiheessa omaa sisäistä prosessiani kuitenkin mietin, missä kulkee kultainen keskitie ja kohtuus myös tavoitteiden asettelussa, jotta elämästä ei tulisi liian kuormittavaa ja sitovaa. 

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *