Pedantti, perfektionisti vai parempaan pyrkivä?

Kuulen hyvin usein ”no mutku sä olet tuollainen perfektionisti.” Harvoin tunnistan kuvauksesta itseni. Varsinkaan silloin, kun katselen sotkuista kotiani ja muistan kaikki rästiin jääneet asiat. Senkin olen huomannut, etten pidä kyseistä lausetta kovin positiivisena. Se tuntuu aina sisältävän piiloviestin: ”Entäs jos vähän alentaisit itseäsi?” Vaikka kuinka yritän suhtautua lauseeseen milloin huumorilla ja milloin arvottomana toteamuksena, sen jälkeen minulla on olo: ”Teen niin tai näin, aina menee väärinpäin. En taaskaan osaa elää tätä elämää oikein…”

Koska olen nyt sallinut itselleni ottaa hieman sosiologisempaa otetta ajatteluuni, olen myös sallinut itselleni ryhtyä jälleen termien viilaajaksi. Sosiologialle (ehkä myös muille tieteenaloille) on ominaista vähän muuttaa termiä ja kas, sehän muuttuukin ihan toiseksi. Myönnän, että joskus tuntuu siltä, että yritettäisiin väen väkisin löytää ilmiöistä eroja, joita ei päälle päin näy olevan olemassa. Mutta on. Merkittäviä eroja. Onnea teille kaikille lukijoilleni – tälle ei nimittäin hetkessä tule loppua! Minäkö muka musta-valkoinen? 😀

Perfektionismi suojautumisena

Olen viime aikoina törmännyt hyvin monissa teksteissä ja keskusteluissa perfektionismiin. Sen lisäksi, että olen kuullut jälleen – enemmän tai vähemmän kannustavia – kommentteja omasta tavastani jäädä toisinaan hiomaan yksityiskohtia. Niistä huolimatta en koskaan ole pitänyt itseäni perfektionistina. Enemmänkin olen opetellut ottamaan täydellisyyteen pyrkimisen suojaviitan tilanteissa, joihin liittyy paljon negatiivisia, sisäisiä kokemuksia ja tuntemuksia. Pelkoja. Se yleisin on, että tulee sanomista. Eli se, mitä ikinä teenkään, ei riitä. Syistä, jotka ovat erityisen henkilökohtaisia, tuo ”että tulee sanomista” on minulle erityisen vaikea juttu. Se johtaa ennakoivaan käyttäytymiseen, jossa yritän tehdä kaiken niin, ettei tule. Se myös tarkoittaa sitä, että yritän jo ennalta huomioida kaikki mahdolliset näkökulmat, jotka tilanteeseen saattavat vaikuttaa. Tilkitä jokaisen mahdollisen kulman. Ulospäin se näyttää perfektionismilta. Minulle se on suojautumista. Hyvin haastavaa ja kuormittavaa, jopa uuvuttavaa sellaista.

Mitä enemmän aiheesta luen ja pohdin, sitä vahvemmin minusta tuntuu siltä, että perfektionismi ei ole millään tavalla hyvä juttu. Pyydän anteeksi niiltä, joita kohtaan olen itse termiä käyttänyt. Joskus nuorena varmasti toivoin olevani perfektionisti. Eli ihailin heitä, jotka olivat. Pyrkinkin siihen. Nyt myös omassa puheessani perfektionismi-termiin sisältyy ajatus: ”Hellitä vähän, vähempikin riittäisi.”

Entäs pedanttius?

Vai onko nuoruuden ihailun kohteena sittenkin ollut kyse pedanttiudesta? Sivistyssanakirjan mukaan pedantti merkitsee turhantarkkaa, pikkumaista saivartelijaa. Heh, juuri sellainen taidan nyt olla! Siitä huolimatta voisin hyvin laajentaa termiä niin, että kyse on halusta viimeistellä jo viimeisteltyä. Tehdä sitä, mihin usein viitataan sanalla perfektionisti. (Samaisen sivistyssanakirjan mukaan perfektionisti = täydellisyyden pikkutarkka tavoittelija.)

Luulen, että me kaikki olemme jossain asiassa pendantteja. Toisilla niitä aihealueita on useita. Toisilla vain muutamia. Kyse on jatkumosta tietyssä kontekstissä: emme voi sanoa, että joko olemme tai emme ole pedantteja. Olemme usein jossain siinä välissä.

Tiedostan, että minusta tulee toisinaan turhantarkka. Edes itse en ole löytänyt logiikkaa, milloin. Sivellin kädessä vaihtuu lennossa isosta pieneen ja takaisin. Toisinaan myös saman asiakokonaisuuden sisällä. Hyvä esimerkki on ompelu. Minua saattaa jäädä suuresti harmittamaan, jos tiedän, että taskun sisäpussiin on jäänyt vekki. Siis näkymättömiin. Mutta vieläkään en jaksa opetella tekemään oikein piilovetoketjun päättelyä, vaikka se näkyy. (Olen kyllä kehittänyt oman tavan sen tehdä, jonka myötä lopputulos näyttää ulospäin hyvältä, mutta ei täytä ompelijoiden kriteereitä.) Kun haluan alleviivata kirjaa, en voi ajatellakaan muita keinoja kuin lyijykynäalleviivaukset viivoittimen kera. Mutta voin samaan aikaan kirjoittaa muistiinpanoja kirjan marginaalit täyteen sikin sokin ilman minkäänlaista järjestystä. Somistuksia tehdessäni pedanttiuteni laukeaa usein täyteen laajuuteen siitä huolimatta, että tiedostan hyvin, ettei yksi teipinpalanen väärässä paikassa näy mihinkään tuhansien neliöiden kauppakeskuksissa.

Aikarajat ja riittävän hyvä

Olin sitten perfektionisti tai pedantti, on yksi asia, joka saa minut ”luopumaan” tarpeestani viilata pilkkua: kun aika loppuu. Syystä tai toisesta en jää juuri koskaan harmittelemaan sitä, että aika loppui kesken. Saatan kyllä tuntea viime hetkillä kovaakin stressiä ja ahdistua. Yrittää viime sekunneille asti kaikkeni. Mutta kun aika loppuu, se loppuu. Deadlineja ei kovin helposti ylitetä. Perfektionismia, pedanttisuutta vai vielä jotain muuta? Hyvin harvoin jään harmittelemaan sitä, että ei ehtinyt tehdä jotain. Ehkä itsekin ymmärrän, että se, mikä jäi tekemättä, olisi ollut vain hifistelyä tai ylimääräistä. Toisin sanoen, ajan loppuminen ja aikarajat opettavat minulle riittävän hyvän hyväksymistä paremmin kuin mikään muu. Se mitä eniten inhoan sanoa asiakkaalle on: ”työ myöhästyy.” (Myöhästymistä en kestä, koska siitä tulee sanomista. Aina.)

Pyrin parempaan

Se, millaiseksi itse itseni ja toimintani näen – ja haluan nähdä – ei ole perfektionismia eikä pedanttiutta. Tiedostan jo, ettei minusta ole täydelliseksi. Onneksi. Mikä stressi olisikaan pitää sitä mielikuvaa yllä. Enemmänkin minulla on pyrkimys aina vain parempaan. Laadullisesti, ei määrällisesti. Miksi?

Olen tämän kevään aikana kuunnellut silloin tällöin Sarasvuon Mojo Morningseja. Yksi jakso on erityisesti jäänyt mieleeni. Se, jossa hän hieman höykytti meitä kaikkia, ettei pitäisi tyytyä keskinkertaiseen. Ja että meidän kaikkien pitäisi ponnistella, jotta kehittyisimme ja kehittäisimme. Nimenomaan laadullisesti. Koin tuon puheen sekä vahvistavan omaa ajatteluani parempaan pyrkimisestä että osuvan pahasti juuri siihen kohtaan, johon osuu puhe perfektionismistakin. Mietin, miten me kaikki uupuneet, jotka yritämme tilkitä omia ja muiden koloja, ettei tulisi sanomista, otamme tämän puheen? Että eikö tämä, mitä jo teen, jo riitä?

Aina vain parempaan pyrkimisessä on yksi asia, joka tekee siitä erityisen kiehtovan. Sen myötä nimittäin kohtaa yllättävän usein flown tunnetta. Mihály Csíkszentmihály määrittelee flown syntyvän hetkessä, kun teemme meille jotain mieluista ja merkityksellistä asiaa, ja kun sitä tehdessämme ajamme itsemme aavistuksen verran ylittämään omat taitomme. Eli haastamme itsemme epämukavuusaluuelle kehittymään. Ja juuri siellä minä tykkään olla, koska siellä jos jossain syntyy oivalluksia! Sen lisäksi, että flown tunne on yksi parhaista.

Tästä näkökulmasta perfektionismi on jopa vähän tylsä juttu. Koska kun kehitymme, flow-alueen raja siirtyy aina vain kauemmaksi. Ja jos jo olemme täydellisiä, miten voimme vielä kehittyä?

Toinen juttu, joka parempaan pyrkimisessä on lohdullista, on ajatus siitä, ettei ole koskaan valmis. Aina on vasta matkalla johonkin. Se mahdollistaa paljon uusia alkuja, muutosta, uusia näkökulmia, oppimista. Se hetki, kun jollain elämänosa-alueella kokee, ettei enää löydy motivaatiota kehittyä tai ei löydä uusia mielenkiinnon aiheita, on turhautumisen alkupiste. Joskus se jää siihen. Tyydymme. Joskus kehitys lähtee kovaa vauhtia turhautumisen suuntaan. Jos flow on tunne, jota haluan tuntea useammin, turhautuminen puolestaan on tunne, jota mielelläni vältän. Koska se vie enemmän kuin antaa, vaikka sillä on viestinsä. Ja tästä syystä meidän kannattaisi myös tavoitella elämässämme haasteita, myös työelämässä. Koska ne pitävät usein motivaatiota ja kehitystä yllä.

Hmm… Olen perfektionisti, silloin kun haluan suojella sisimpääni oletetulta tai todelliselta uhalta. Hyväksyn sen. Pedantti olen tietyissä asioissa. Juuri nyt en tunne elämän menevän ohitseni siitä syystä tai kuormittuvani moisesta, joten annetaan olla. Parempaan tahdon aina pyrkiä, koska haluan kokea flowta. Haluan tuntea kehittymisen tunteen. Ja maailmassa on vielä niin paljon kaikkea kiinnostavaakin, jota voi oppia.

Laadusta puhuminen on helposti henkilökohtaista

Koska tuon perfektionismin yhteydessä kuulen usein myös lauseen, ”etkö voisi hieman alentaa rimaasi ja tehdä vähän vähemmän hyvin”, haluan yhden asian vielä sanoa. Tuon kuuleminen loukkaa ihan yhtä paljon, kun se, että sanoisi, ”ei riitä.” Se on vaikea ottaa ilman henkilökohtaista latausta, koska siihen, miten suhtautuu työnlaatuun liittyy paljon henkilökohtaista. Koska työnlaatu on peräisin meistä: motivaatiostamme, tavoitteistamme, halustamme, osaamisestamme, taidoistamme. On vaikea erottaa tekemänsä työn laatu itsestä. Olen kuullut ”eikö voitaisi tehdä vähemmän” -ajatusta sekä täydellisyyteen pyrkiviltä että heiltä, jotka kokevat minut tavoitetasoineni uhaksi. Jälkimmäisille tekee mieli sanoa – ja tiedän, että se loukkaa – ”etkö itse pyrkisi vähän parempaan?” ’Perfektionistin’ suusta tätä kuullessani ymmärrän ajatuksen: riittävän hyvä riittää ja että täydellisyys on tylsää. Mutta kyse ei silloin ole siitä, ettäkö pitäisi omia laatustandardeja alentaa tai tehdä huonommin. Enemmänkin kyse on siitä, että voisimme pieniin yksityiskohtiin takertumista – siis pedanttiutta – jättää vähemmälle. Eli siitä, että jättää jotain tekemättä.

Sitten on vielä oikeudenmukaisuus, tahto tehdä oikein, joka vaikuttaa kaikkeen tähän. Ja kontrollin tarve, joka tavallaan liittyy perfektionismiin. Mutta ne ovatkin toisen tarinan paikka.

Kuvat ovat Sitomon kimppukurssilta, joka tarjosi loistavan mahdollisuuden pohtia myös juuri tätä aihetta, siinä kukkien valinnan ja asettelun lomassa. Kiitos Heidi kuvista! <3

Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *