Minä tunnen

Ihanaa. Se alkaa vähitellen mennä pois. Kesä. Se ei ole kaikille elämän kohokohta. Minullekaan. Se on jo pitkään ollut enemmänkin taistelua ahdistuksen, pelkotilojen, yksinäisyyden, hyväksytyksi tulemisen ja riittämättömyyden tunteiden kanssa. Ne kaikki iloitsevat kuvat ympärillä maistuvista jäätelöistä, poreilevista skumpista ja matkakohteista vain vahvistavat noita tunteita. Vaikka en halua myöskään muiden iloa pilata. Jokaiselle sallittakoot omansa. Siksi haluaisin toisinaan laittaa säkin päähän ja nukahtaa, kunnes syksy antaa ensimmäisiä merkkejään.

Siitä minä pidän. Syksystä ja sen mukanaan tuomasta muutoksesta.

Kyllä minä yritän. Joka kesä. Asennoitua toisin. Korjata uskomuksiani. Etsiä paikkoja, joissa on helpompi olla. Sellainen kuin lähes yksityinen uimaranta lähellä kotoa, jossa meren voima voitelee. Tai ystävien seura keskikesää juhlittaessa. Mutta… Assosioituneet tunteet ja muistikuvat ovat tiukassa ja vahvassa. Siksi niiden vaikutusta täytyy keinotekoisesti hallita. Ettei menisi ihan itkuksi. Laittaa harmaa harso kaiken päälle. Myös sen, joka voisi tuottaa hyvää oloa ja mieltä, luoda olotiloja luovuudesta ja inspiraatiosta.

Kun on riittävän kauan piilottanut keinotekoisuuden harson alle sekä ikävät että ihanat tunteet, tulee päivä, kun huomaakin, että asioilla on väliä. Sisimpäni antoi jo hetki sitten siitä vinkkiä. Paikassa, jossa en odottanut niin tapahtuvan. Ystävien kesäkodilla, omenapuiden tarhassa. Olen siellä käynyt monesti, mutta nyt näin sen – tai heidät. Täti Ruskean, Vihreän ja Sinipunaisen. Yhdessä Austinin nuorten leidien ja Mr. Darcyn, tottakai. Levittelemässä valmiiksi valkoisia pöytäliinojaan perhedinneriä varten romanttisen komedian elokuvan loppukohtaukseen. Jonka esipuhetta Toscanan viinitiloilla juuri kuvataan. Siinä hetkessä kuulin puheensorinan, naurun ja läskibasson. Näin tanssikoreografiat pimenevässä yössä.

Joskus pieni hetki voi olla enemmän kuin uskaltaa toivoa.

Kun sitten avaan suosikkikukkakauppani oven ajatellen, että ”jos nyt pari neilikkaa”, avaan oven myös johonkin muuhun. Mieleeni, sisimpääni. Katselen ympärilleni kuin Liisa Ihmemaassa, haukon henkeäni kukkien kauneuden keskellä. Keltaista, oranssia, vihreää. Kullan sävyisiä oksia. Puunoksilla roikkuvia pieniä maljakoita. Päädyn muutamaan auringonkukkaan ja kävelen ne kainalossa takaisin työhuoneelleni. Hymyillen. Miten hyvältä se pieni avonainen paketti tuntuukaan, vaikka valuttaa mekolle vettä. Sillä hetkellä mietin, että jokin voisi olla jälleen toisin.

Olen näillä teillä kulkenut jo kauan. Jotkut tunnen niin, että tiedän metrilleen, miten pitkä on sen suora ja mutka. Missä pitää varoa kuoppaa tai silmille räpsähtävää oksaa. Niillä teillä olen tänäkin kesänä kulkenut usein. Koska liikunta auttaa mieleen, sanovat. Kaksi-kolme kertaa viikossa. Mutta nyt vasta näen sen kaiken ympärilläni olevan. Luonnon kauneuden ja vihreyden. Vinkit tulevan syksyn väripaletista. Tunnen valon, kun se siivilöityy milloin mistäkin. Näen kultaa meriheinän tähkissä.

Luonnon satumaailma keskellä kaupunkia.

Ja minun tekee mieli kuvata se kaikki, koskettaa sitä. Minusta tuntuu, että olen enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Ymmärrän, että tämä on tärkeää. Että tunnen. Että vesipostiin heijastuvien lehtien varjon tanssi liikuttaa. Pyyhin lämpöisiä onnen kyyneleitä poskiltani. Ja se juuri tuntuu paljon tärkeämmältä kuin suoriutuminen. Paremmaksi tuleminen. Saavuttaminen. Paperin kääntäminen.

Kiitos tästä päivästä, jos huomenna tämä kaikki on jo taas mennyt. Muistan kyllä sinut, inspiraatio. Tämän voimalla jaksan ainakin hetken, jos toisen. Mutta jos olet vielä täällä, en ehkä saa sinusta kylliksi. Leikitäänkö?

Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *