Kuka minä oikeasti olen?

Itsetuntemus on jännä laji. Näkökulmia ja pohdittavia asioita riittää. Koskaan ei oikein tule valmiiksi, vaikka niin välillä erehtyykin ajattelemaan. Mielikin muuttuu ja elämä kehittyy. Olemme kuin vanhoja omakotitaloja: kun toisesta päästä saa valmista, toisesta suunnasta on tarve jo aloittaa alusta.

Itsetuntemus on myös siksi jännä laji, että en tiedä mitään muuta, minkä kanssa olisimme välillä niin hukassa, vaikka vietämme aikaa itsemme parissa… öööh… koko ajan. Kysymykset siitä, keitä olemme, pitäisi olla lasten leikkiä. Tavallaan ne ovatkin. Helposti tarjoamme vastaukseksi erilaisia rooleja, jotka olemme omaksuneet, jotta elämä helpottuisi. Roolit tuovat valmiita odotus- ja toimintapaketteja mukanaan. Persoonamme sekoittaa niihin omat lisämausteensa. Hyvä tavoite on, että roolimme vastaavat arvojamme. Niitä asioita, joita olemme elämältä toivoneet ja halunneet.

Kun meiltä kysytään, kuka olet, tarjoilemme helposti vastaukseksi ammattiamme. Se kertoo usein paljon, mutta vain osasta elämäämme. Kerromme myös roolistamme perheessä, jos sellainen on. Tai harrastajana. Niihin kaikkiin liittyy ulkopuolisten asettamia odotuksia, joita omaksumme vaihtelevalla menestyksellä. Osa odotuksista riippuu siitä, keitä olemme lähipiiriimme hyväksyneet, mihin yritykseen päättäneet mennä töihin. Toiset tulevat kulttuurimme mukana vain siksi, että olemme sattuneet syntyä Suomeen ja siihen tiettyyn perheeseen.

Mutta kuka sinä olet, jos kaikki roolit ja naamiot riisutaan? Kuka olet sinuna itsenäsi? Ilmentääkö elämäsi sitä, kuka olet?

Nämä kysymykset pysäyttävät aina, vaikka kuinka olisi itsensä analysoinnin ammattilainen.  On vaikea irroittaa itsensä muiden tarjoman peilin vaikutuksesta ja tutkailla itseään sellaisena kuin on. Helposti tutkailun mukana nousee itsensä moittimista, vähättelyä, pelko riittämättömyydestä ja sopeutuvuudesta. Olenko oikeanlainen, osaanko elää oikein? Vähitellen kerroksia riisuessa voi näkyville tulla jotain, joka kaipaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena on kuin on. Haavoittuvaa ja siksi niin vahvaa. Jotain, jonka vaaliminen ja hoivaaminen viekin elämää ihan uusille poluille.

Masennuksessa on usein kyse siitä, ettei enää erota omia toiveitaan ja tarpeitaan ulkoapäin asetetuista. Tuntee vain niiden ristiriidan ja tuntee, että osa itsestä on kadonnut jonnekin suojakerrosten alle. Enää ei tiedä, kuka on ja mitä tahtoo. Eikä tiedä, onko itsellä lupa haluta niitä asioita kuin tahtoo. Terapian avulla suojakerroksia vähitellen puretaan. Opitaan tunnistamaan itselle tärkeitä asioita ja suojaamaan niitä lempeän päättäväisesti. Apuna käytetään paljon itsensä ja omien tuntemuksien tutkailua arjessa. Jotta oppisi tuntemaan, mikä on minua itseäni ja voimistamaan niitä.

Siinä tutkaillessa käy läpi monia arjen toimintoja. Oppii vaikka, että on enemmän ilta- kuin aamuihminen. Työskentelee tehokkaammin, kun on omassa rauhassa ja kauniissa ympäristössä. Että inspiraatio herää kuvista, sanoista, toisten tekemisistä. Että valitsee mieluummin mustikkapiirakan kuin omenan. Eikä oikeastaan niin välitä markkinoinnista tieteenä tai toimintona, enemmänkin kirjoittaminen ja viestintä voisi toimia. Että haluaa valokuviensa olevan värikkäitä. Eikä ehkä sittenkään halua valkoista lattiaa.

Että itsessä on ominaisuus, jonka mukaan eläminen ja jonka vahvistamisen ajatteleminenkin saa kyyneleet silmiin, koska pelottaa niin. Herkkyys.

Itsetuntemuksen ja -tutkailun myötä on helpompi pohtia millaisen päiväjärjestyksen loisin, jotta se ei uuvuttaisi. Jotta se tukisi omia vahvuuksia ja omannäköistä elämää. Jotta olen sopivan tehokas ja luova. Jotta päivässä on tilaa yllättävälle inspiraatiolle – koska se on minulle tärkeää. Tunne, että innostun ja ryhdyn heti toimeen. Vähitellen pohtii itsensä elättämisen mahdollisuuksia niin, että yhä on itselleen uskollinen. Sisustaa työhuonetta ja kotia, jotta se näyttää omalta eikä sisustuslehdeltä. Hankkii tiettyjä kankaita, vaikka ne menivät muodista vuosi stten. Ostaa työhuoneellekin mutteripannun, koska sillä keitettynä kahvi vain maistuu parhaimmalta. Kulkee päiväkahville merenrantaan puistonpenkille, koska sydän ja mieli haluaa tehdä niin, vaikka tuulee ja paleltaa. Että julkaisee jonkin kuvan, joka itsessä herättää tunteita ja ajatuksia, vaikka se ei niin monia tykkäyksiä keräisikään eikä ole linjassa muun seinän kanssa.

Elämällä on realiteettinsa ja ihminen on sosiaalinen eläin. Omassa kuplassani on helppo olla oma itseni. Mutta miten se kupla viedään oikeaan elämään, keskelle eri suunnista kumpuavia ristiriitaisia odotuksia, toiveita ja vaatimuksia? Ajatukseni itsestäni täytyy olla ainakin vahva, ajattelen. Parhaiten vahvistan sitä elämällä itseäni todeksi, tunnistamalla ja toteuttamalla tarpeitani. Vaikka pelottaa.

 

 

Sinua saattaa kiinnostaa myös nämä...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *